Aamut on vaikeita. Tänään kun matkasin töihin puoli kahdeksan aikaan oli S-Bahn -asemani viereisellä hylätyllä tontilla vielä bileet menosa. Kadulla seisoi ihmisiä rommilasit kädessä kola-/piripäissään huojuen ja Die Electro/Minimal Partyn jumputus raikasi asemalaiturille. Kiva oli siinä vähän jalkaa naputella vapauden tahtiin matkalla kohti pikkuporvarillisuuden ydintä: palkkatyötä.
Noin kymmenen tuntia myöhemmin palatessani samassa kohdassa kadulla makasi mies. Pelastushenkilökunta tyytyi käymään vain sen taskuja läpi löytääkseen tavan tunnistaa tämä onneton juhlija. Toisella puolella pientä aukiota kaupunginosan elämäntapapunkkarit seurasivat tilannetta kiinostuneina. Täytyy siinä jotain olla, jos jopa ne piripäät johonkin jaksaa keskittyä. Itse sujahdin paikalta ohi ja vain syrjäsilmällä vilkuilin tapahtunutta. En ole koskaan nähnyt kroppaa, enkä ajatellut viikonloppuani sellaisella myöskään aloittaa. Tiedä, vaikka olisi ollut vielä hengissäkin. Ei se kovin pirteältä kyllä vaikuttanut.
LKK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pistähän arvostellen.